Libanon on merellisen sijaintinsa johdosta aina elänyt kaupasta ja sen kautta ovat Eurooppaan kulkeneet niin silkkitietä pitkin kuljetetut luksustavarat Aasiasta kuin libanonilainen seetripuu ja kreikkalainen papyrus.
Libanonin alueella ovat vuosituhansien aikana vaikuttaneet useat kauppaan keskittyneet imperiumit caanaalasista ja foiniikkialaisista alkaen. Myöhemmän historian valossa Libanon kuului Syyrian vaikutuspiiriin, ja 1800 luvulle asti sen historia on pitkälti yhteneväinen Syyrian kanssa.
Noin 60 eKr. alkanut Rooman, ja sen seuraajan Itä-Rooman, valtakausi jatkui aina vuoden 633 islamilaismiehitykseen asti, jonka jälkeen Egyptin hallitsi aluetta kunnes ristiretkeläiset perustivat Jerusalemin kuningaskunnan joka hallitsi myös Libanonin aluetta. Ristiretkeläisvaltioiden kukistuttua alue joutui miltei neljäksi sadaksi vuodeksi ottomaanien haltuun, joskin kristityt alueet saivat Ranskan vaatimuksesta laajan itsehallinnon jo 1800 luvulla.
Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot päättivät luvatun itsenäisyyden sijaan luovuttaa Libanonin Ranskan mandaattialueeksi yhdessä nykyisen Syyrian alueen kanssa. Ranskan vastustuksesta ja aseellisesta väliintulosta huolimatta Libanon julistautui itsenäiseksi vuonna 1943 ja vuonna 1946 viimeiset ranskalaissotilaat poistuivat maasta.
Libanonin perustuslaki laadittiin kuvastamaan maan pirstaleista väestöpohjaa niin, että presidentin tuli aina olla kristitty, pääministerin sunnimuslimi ja parlamentin puhemiehen shiiamuslimi. Valta jaettiin myös parlamentissa suhteessa vuoden 1932 väestönlaskennassa saatuihin tietoihin kunkin uskontoryhmän suhteellisesta osuudesta kristittyjen saadessa enemmistön.
Libanon otti osaa Arabimaiden vuoden 1948 epäonnistuneeseen hyökkäykseen Israelia vastaan, joskaan ei erityisen innokkaana osapuolena. Sodan jälkeen Libanonin avoin kauppa- ja pankkipolitiikka sekä suhteellisen vakaat olot vetivät maahan huomattavasti pääomaa ja talouskasvu jatkui vuonna 1958 sattuneesta lyhyestä vallankaappauksen uhasta jonka Beirutiin rantautunut Yhdysvaltojen merijalkaväki auttoi lopettamaan.
Turismin ja kaupan jatkuvasti kasvaessa ja maan vaurastuessa Libanon ei ollut erityisen kiinnostunut Arabinaapureidensa sodista Israelia vastaan vaan pyrki, naapureidensa harmiksi, pysymään sivussa niin vuoden 1967 kuin 1973 konflikteista. 1970 Palestiinalaisten Jordanian kuningasta vastaan suunnattu kapinayritys ja sen kukistaminen oli kuitenkin ajanut suuria määriä palestiinalaistaistelijoita Jordaniasta Libanoniin järkyttäen maan uskontokuntien hiuksenhienoa tasapainoa ja vuonna 1975 Libanon ajautui välillä saippuaoopperamaisia piirteitä saaneeseen, "kaikki-kaikkia"-vastaan sisällissotaan joka raunioitti maan ja teki sitä puoleksitoista vuosikymmeneksi naapureidensa taistelutantereen. Sisällissota päättyi vihdoin 1989 Saudi-Arabiassa solmittuun Taifin rauhansopimukseen ja osapuolten aseistariisuntaan ja pikkuhiljaa Libanon alkoi jälleenrakennuksen.
2000-luvun alkuvuosiin mennessä Beirut oli saavuttanut takaisin asemansa Lähi-idän pankki- ja finanssikeskuksena, kaupungissa sai hakemalla hakea sodan jälkiä ja turismi oli elpymässä vauhdilla. Pääminiteri Rafik Haririn ja useiden muiden länsimielisten poliitikkojen murhat 2003 sekä Iranin tukeman Hezbollah-järjestön provosoima konflikti Israelin kanssa vuonna 2006 kuitenkin katkaisivat hyvin alkaneen kehityksen ja johtivat poliittiseen pattitilanteeseen länsimielisen hallituksen ja Hezbollahin, sekä sitä tukevien opportunististen kristittyjen poliitikkojen välillä. Poliittinen tilanne on yhä ratkaisematon mutta aseellisen konfliktin uhkaa maassa ei ole.
Libanon on viimeaikaisista ongelmista huolimatta jatkanut turisti-infrastruktuurinsa kehittämistä ja maan jälleenrakennusta ja on saanut tähän tarkoitukseen huomattavaa kansainvälistä rahallista ja poliittista tukea niin EU:lta, Yhdysvalloilta, kuin arabimailtakin.
